Maanantai 27. tammikuuta 2020

KD-lehti » Juttuarkisto » Kuka yksin yössä vaeltaa?

Kuka yksin yössä vaeltaa?

16.12.2010

Kristiina Kunnas

Kristikansa valmistautuu kirkkovuoden valoisimpaan juhlaan. Yhteisöllisyyden huipentumaksi aiottu juhla tarkoittaa nykyisin rajuja piikkejä lähisuhdeväkivallan, huostaanottojen ja alkoholimyrkytysten tilastoissa - sekä riipaisevaa yksinäisyyttä. Enää jouluyössä ei vaella yksin ainoastaan Kristus vaan myös moni eksynyt lammas.

Länsimaiselle maallistuneelle ihmiselle joulu on vuoden kiireisin aika. Enää ei kiiruhdeta hiljentymään, vaan kulutusmarkkinoille. Kaikki laiminlyönnit pyritään pyyhkimään pois lahjatulvalla. Vuoden mittaan viettämättä jääneet yhteiset ruokahetket korvataan notkuvien joulupöytien aterioilla.

Lahjakas pilapiirtäjä Kari Suomalainen teki 1950-luvulla yhden vaikuttavimmista kuvistaan. Siinä jouluruuhkassa Helsingin Aleksanterinkadulla väki vaeltaa sokeana jouluostoksillaan lainkaan näkemättä kulmassa seisovaa päivänsankaria, itseään Vapahtajaa.

Venäläiseen sävelmään sanoitetussa joululaulussa runoilija (Tytti Träff) puolestaan kertoo: ”Loistaa jouluvalot kirkkaat kaupungin, aattopäivän häly raukeaa. Kadut autioina on, ja puistotkin, joulujuhlaa viettää koko maa. Kuka yksin yössä vaeltaa? Missä lienee Kristus merkkipäivänään, miksi läsnä olla ei Hän saa?”

Jouluna yksinäisyys riipaisee syvimmin. Juhla pitäisi saada viettää rakkaiden kanssa. Toisaalta erityisesti alkoholivetoisessa juhlinnassa joulunviettoon latautuneet odotukset ryöpsähtävät yli. Väkivaltatilastot rumenevat.

HelsinkiMissio sekä monet auttamisjärjestöt tekevät mittaamattoman arvokasta työtä pyrkiessään ehkäisemään yksinäisten vanhusten itsemurhia ja lievittäessään yksinäisyyttä.

Tänä jouluna voi jokainen kierrättää Kristillisdemokraattien vanhan ja pätevän sloganin uudelleen käyttöön.  Vakaumuksena välittäminen ei saa unohtua. Välitä edes yhdestä yksinäisestä!

HelsinkiMission tuoreessa Missio-lehdessä on vaikuttava haastattelu. Siinä Myyrmannissa itsensä ja kuusi muuta kuoliaaksi räjäyttäneen Petri Gerdtin isä Armas kertoo pohjattoman surullisen tarinansa. Kuinka isä liian myöhään huomasi, ettei pojalla ollut yhtään ystävää, ja että tämän ainoa yhteisö oli netissä.  Syvän masennuksen ja loputtomat syyllisyydentunnot läpikäynyt isä löysi TuomasMessussa toivon ja Jumalan, koki armahduksen, pystyi antamaan itselleen anteeksi. Nyt hän toimii vapaaehtoistyössä miespuolisena tukihenkilönä eräälle pojalle.

”Välitä läheisistäsi tänään ja osoita heille rakkautta. Huomenna heitä ei ehkä enää ole”, on Gerdtin viesti.