Sunnuntai 26. tammikuuta 2020

KD-lehti » Juttuarkisto » Kuuseen mahtuu koko elämä

Kuuseen mahtuu koko elämä

18.12.2014

Kristiina Kunnas

Jouluaattoyö on vuoden öistä kaikkein paras. Se on suorastaan pyhä hetki. Tämän paljastaa henkilökohtainen joulukertomus.

Muu perhe, joihin jouluisin kuuluu aviomies, kaksi aikuista poikaa ja kenties toinen siskonpojista, sekä iäkäs anoppi, ovat kömpineet nukkumaan. Radiossa soivat tauotta joululaulut. Isot pahvilaatikot on nostettu tupaan.

Miten siinä onkaan käynyt niin, että käsistään paljon näppärämpi aviomies on jättänyt minut yksin näiden kanssa. Ehkä hän jossain vaiheessa huomasi, että satojen kuusenkoristeiden kanssa pärjää paremmin se hidas näprääjä. Ehkä hän myös oivalsi, että niin arkista puuhaa kuin kuusenkoristelu onkin, siitä on tullut vaimolle ihmeellinen, pyhä hetki. Pyhä jouluyö!

Nostelen hellävaroen arat lasipallot rasioistaan. Näillä puimme kuusen aivan ensimmäisenä yhteisenä joulunamme. Mikä huikea kokemus oli saada olla kaksin, tuoreena avioparina. Meidän ikioma kotimme, meidän kuusemme, lahjat vain meille kahdelle.

Nämä kullalla reunustetut syvänvihreät samettirusetit ovat muisto ensimmäisestä joulustamme Atlantin toisella puolen. Floridan ihmeelliset, tummanlämpimät tähtikirkkaat yöt lumosivat meidät. Opimme nauttimaan nopeista jouluvalmisteluista: pieni hikkorilastuilla savustettu kalkkuna uuniin lämpiämään ja kyytipojaksi rosollia. Jouluaaton voi hyvin viettää hiekkarannalla, ainakaan pienet pojat eivät paljon parempaa tiedä.

Puen samettiruseteilla oksien kärjet. Niiden seuraksi ripustan  tummanpunaisin lasimosaiikein päällystetyt pallot. Pala nousee kurkkuuni, vaikka näiden hankkimisesta on jo parikymmentä vuotta. Sinäkin jouluna olimme Floridan lämmössä, appivanhempien rakkaassa seurassa. Aatonaattona istuin puolitoistavuotias kekäleenkuuma kuopus sylissäni John F. Kennedyn muistosairaalassa tuntikausia. Kukaan ei osannut sanoa, mikä pientä miehenalkua vaivasi. Kuumeesta kiiltävät silmät suurina hän katseli äitiä, mutta ei saanut päätään käännettyä tai katsottua alaspäin. Pidättelin itkua, kun mielikuvitus loihti esiin kuvia aivokalvontulehduksen vammauttamista lapsista tai pienistä ruumisarkuista, sellaisista isän syliin mahtuvista. Meidät siirrettiin vielä toiseen sairaalaan tutkimuksiin. Koskaan en ole saanut parempaa joululahjaa kuin sinä jouluna. Ei ollutkaan hengenvaarasta kyse.  Ankara mutta oireeton korvatulehdus oli jäykistänyt pienen potilaan niskan, ja oikeilla lääkkeillä kuume alkoi nopeasti laskea

Tässä laatikossa on muutama koriste eri puolilta maailmaa. Ripustaessani tämän peltisen cow-boy-saappaan lennän ajatuksissani ystävättäreni luo Texasiin. Akaasiapuisen seimikoristeen kohdalla näen rakkaan siskoni kasvot päiväntasaajan Keniassa. Tuo hopeinen tähti tuikkii Kanadassa asuvalle kummitytölleni. Jeesus, tulethan kaikkein rakkaitteni jouluun, niin kuin nyt minun?

Tänä yönä radiokin hemmottelee minua. Nyt alkaa soida amerikkalaisten rakastama laulu ”Have yourself a merry little Christmas - let your heart be light.” Yhtenä jouluna olin tukehtua töiden paineisiin ja muihin murheisiin, kun äkkäsin nämä sanat kesken kiireen: ”Tulkoon sinulle pieni iloinen joulu - ja olkoon sydämesi keveä.” Siinä siunaamassa ymmärsin lopettaa turhan hössötyksen ja murehtimisen. Tarvitsin joululaulun sanat, vaikka olisin voinut turvata jouluevankeliumiin; ”Minä ilmoitan teille suuren ilon! Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan Hänellä on hyvä tahto.”

Kaikkein kallisarvoisimmat lapsuudenmuistot ovat tallella vain sydämessäni, niistä ei ole jäänyt kuuseen ripustettavaa. Pakkaslumen ritinä talvisaappaiden alla, kun nousin Vuorikatua pitkin Onkilahden kansakoulun joulujuhlaan. Poskia nipisteli pakkasherra, vatsaa jännitys. Voi sitä juhlavuutta, kun yhdessä lauloimme Arkihuolesi kaikki heitä, mieles nuorena nousta suo. Joululahjaksi ekaluokkalainen sai elämänsä ensimmäisen rannekellon, eikä sitä onnen ja ylpeyden tunnetta voi mikään koskaan ylittää. Lähtemättömästi mielessä on sekin joulu, surun ja menetyksenpelon täyttämä, kun äiti oli juuri ennen joululomaa saanut kuulla vakavan uutisen: syöpä oli levinnyt. Siitä tulikin viimeinen yhteinen joulu äidin kanssa.

Kinkku alkaa kypsyä uunissa. Suolainen tuoksu leviää tupaan. Kuusikin alkaa vähitellen kypsyä. Olen väsynyt,  mutta tätä tunnelmaa en vaihtaisi, näistä muistoista en luopuisi.

Viimeisessä laatikossa on rykelmä valkoisia ja hopeahileisiä palloja. Nämä koristivat kuustamme silloin, kun pääsin kodin joulunviettoon vasta tapaninpäivänä. Nimesin  parhaaksi joululahjakseni sen, että kuopuksen kohtalokkaaksi luultu sairaus parani, ja saimme suloisen joulun myös silloin. Onhan minulla muistoissani myös tämä, kun tulin äidiksi!

Hartaasti odotetun esikoisen olisi kuulunut syntyä jo itsenäisyyspäivän tienoilla. Hän antoi kuitenkin sitkeästi odottaa itseään aina Tuomaan päivään ja vuoden pimeimpään taitteeseen asti. 21.12. 1986 muutti elämäni. Se oli erikoisin kaikista jouluistani, sillä vietin sen esikoispojan kanssa Kätilöopistolla. Niin tärkeät joulun tunnelma ja yhdessäolo minulle ovat, että kaipasin kuollakseni kotiin. Otin suloisen vauvantuoksuisen nyytin sairaalasänkyyni. Peiton alla luin kolmen päivän ikäiselle pojalleni hänen ensimmäisen jouluevankeliuminsa. Halusin kertoa hänelle, että jouluna syntyneenä hänellä on maailman kuuluisin synttärikaima. Sitten minä itkin, pieni poikani vierelläni. Mutta olen varma, että jos vain olisin huomannut vilkaista Kätilöopiston ikkunasta mustaan yöhön, olisi jokin tähti vinkannut meille silmää.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Kristillisen Eläkeliiton joululehdessä 2011.