Tiistai 28. tammikuuta 2020

KD-lehti » Juttuarkisto » Eino oli 10 vuotta sotavankeudessa

Eino oli 10 vuotta sotavankeudessa

05.12.2013

Risto Rasilainen


Kaukopartiomiehet tapaavat: Eino Hietala vasemman puoleisen lipun oikealla puolella. Muita kaukopartiomiehiä muun muassa Yrjö Törneblom, Antti Jänkälä ja Kalle Sukuvaara sekä Niilo Aaltio ja Jaakko Kontiola.

Maaliskuu 1944, Salla.
Korpraali Eino Hietalan kaukopartioretki vihollisen selustaan on jo miltei ohi, kun kohdalle osuu puna-armeijan joukko-osasto.
Tuolloin Hietala ei vielä tiedä palaavansa takaisin Suomeen seuraavan kerran vuosikymmenen päästä.

Vaikka suomalaissotilaiden onnistuukin hajaantua ja karistaa vihollinen kannoiltaan, kadottaa konekivääritulitusta pakeneva Eino Hietala tarkan sijaintinsa.

Yöllä tietä ylittäessään hän tuntee nykäisyn suksenkannassaan, ja kaatuu maahan.
Yläpuolellaan Hietala näkee nyt kiväärinpiippuja, ja niiden takana piippalakkisia kasvoja.

Kun vangiksi joutunutta Hietalaa alkukuulustelujen jälkeen viedään kuorma-auton lavalla kohti tuntematonta määränpäätä, ajattelee vasta 26-vuotias mies matkan olevan elämänsä viimeisen.

Linnasta linnaan

Kuluu kaksi vuotta.
Niiden aikana Eino Hietalaa kuljetetaan vankilasta toiseen, pitkin Vienanmeren rantaa.

Olot ovat surkeat, ja kävely paleltuneilla, märkivillä jaloilla onnistuu vain kainalosauvojen avulla.
Jaroslavlissa sijaitsevassa sairaalassa Hietalan jalkoja koetetaan hoitaa kääreillä ja punertavalla jauheella. Välillä vanki kannetaan kuulusteltavaksi, ja häneltä tivataan samoja asioita kerta toisensa jälkeen:
Mistä porukasta? Missä ollut partioretkillä? Kuinka monesti? Mikä on isän nimi? Ja niin edelleen.

Kun jalat eivät ota parantuakseen, Hietala päättää turvautua itsehoitoon:
”Se vain tuo liha märki, ja minä sitten katkoin nuo luut pois, nivelistä vääntelin poikki. Se siinä oli hyvä, että ne pani semmosta jauhomaista salvaa siihen, että kuoliota ei päässy tulemaan.”

Karjasuojasta sairaalaan

Oltuaan kolme ja puoli vuotta vankilassa Jaroslavlin kaupungissa Hietala ja neljä muuta suomalaista sotavankia komennetaan kuorma-auton lavalle makaamaan.
Miehet ovat varmoja siitä, että joutuvat teloitettaviksi.

Stalinin hirmuvalta jatkuu yhä, ja Hietalaa pidetään poliittisena vankina. Kuulusteltaessa hän on sanonut, ettei voi hyväksyä neuvostojärjestelmää, jossa ei ole lainkaan oppositiota.

Teloitusryhmän sijaan miehet kuitenkin päätyvät kaminalla ja puulavereilla varustettuun karjasuojaan, vartijoiden silmälläpidon alle.

Se on Hietalan siihenastisista olinpaikoista kurjin:
–Pari kuukautta ne piti siellä. Se oli pimiää aikaa.

Ainoa positiivinen asia uudessa majapaikassa on, että aiemmin säännöllisesti jatkuneet kuulustelut päättyvät.

Karjasuojassa Hietala menee niin huonoon kuntoon, että hänet siirretään takaisin aiempaan olinpaikkaansa.

Paluustaan sairaalaan Jaroslavlissa Hietala ei muista mitään, ja toivuttuaan hän saa kuulla kolmen muun karjasuojassa olleen suomalaismiehen menehtyneen keuhkotautiin.

Samassa vankilassa Raoul Wallenbergin kanssa

Jaroslavlista Hietalan matka jatkuu junan avolavalla Moskovaan, vankisairaalaan.
Keltataudin entisestään heikentämälle miehelle nousee korkea kuume, ja hänen kurkkuunsa kasvaa paise.
”Siellä sairaalassa minä olin kyllä kuolla. Ne sano, että jos se kurkkupaise sisälle puhkeaa, niin sillon kyllä lähtee henki”.
Hietalan onneksi paise puhkeaa ulospäin, ja kuumekin laskee.

Sairaalassa työskentelevä karjalaistyttö tuo Hietalalle ylimääräistä ruokaa, ja tämän kunto alkaa kohentua.
Aina siinä määrin, että hänet nyt voidaan siirtää oikeaan vankilaan, Ljublankaan.

Sellikaverikseen Hietala saa Puna-armeijan entisen everstin. Tämä kärsii tuomiotaan siitä, että on Ukrainassa taistellessaan erehtynyt kehumaan saksalaisen sotilaan saappaita.

Everstiltä Hietala saa kuulla, miten juuri ennen hänen saapumistaan vastapäisestä sellistä on viety pois ruotsalaisdiplomaatti Raoul Wallenberg.

Poliittisten vankien joukossa

Aika Ljublankassa jää lyhyeksi, sillä pian Hietala siirretään toiseen moskovalaiseen vankilaan.
Asukkaat siellä ovat poliittisia vankeja, ja neuvostoliittolaisten lisäksi heitä on myös Saksasta ja muualta Euroopasta.

Virikkeet ovat vähissä: päiväohjelmana on istuminen sellissä silmät oviluukkuun suunnattuina. Jos katse harhailee, vartijat palauttavat vangin takaisin ruotuun.

Myös henkilökohtainen hygienia jää huonolle hoidolle:
”Mullaki oli samat vaatteet monta vuotta, ja varmasti ne haisivatkin. Ne oli niin likaiset, että niissä ei syöpäläisetkään viihtyny.”

Pakkotyöhön 25 vuodeksi

Lähes neljän Neuvostoliitossa vietetyn vuoden jälkeen Hietala saa viimein kuulla hänelle langetetun tuomion.
Se kuuluu: 25 vuotta vankeutta vakoilusta.
”Siinä ei ollu ennää mittään toivoa, kun semmonen luutnantti kuttu minut sinne ja luki pikkusesta paperilapusta sen tuomion.”

”Minä sanoin, että minä en tule sitä kyllä kärsimään, kun moni muukaan ei varmasti pysty kärsimään vaan kuolee heti.”

Siperiaan

Tämänkertainen vankeusmatka on aiempia pidempi, niin ajallisesti kuin maantieteellisesti.

Työleiri, jossa Hietalan on määrä viettää seuraavat 25 vuotta elämästään, sijaitsee Siperian Norilskissa, 1500 kilometriä Uralista itään.

Tähän mennessä Hietala on jo oppinut venäjää niin paljon, että pystyy keskustelemaan auttavasti muiden vankien kanssa.

Kaivosrautatien rakennustyömaalla päivät ovat pitkiä, aamukuudesta iltakuuteen. Työpaikalle, kolmen kilometrin päähän, kavutaan jonossa, samasta köydestä kiinni pitäen.

Moni nikkelikaivoksella raatavista vangeista paleltuu hyytävässä kylmyydessä ja Jäämereltä puhaltavassa viimassa. Pakkasraja on -30 astetta, mutta terveiden miesten on silti mentävä töihin sitäkin kylmemmässä säässä.

Helpotusta elämään tuo sentään sauna, jonne päästään joka kolmas viikko. Löylyä siellä tosin ei lyödä, ja myös peseytyminen kupillisella vettä edellyttää poikkeuksellista tarkkuutta.

Täydellisessä uutispimennossa elävillä vangeilla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä ulkopuolisessa maailmassa tapahtuu, tai mikä vuosi on meneillään.

Yhtä vähän kuin Hietala tietää Suomessa olevien vaimonsa ja pienen poikansa tilanteesta, ei hänen perheellään ole aavistustakaan siitä, mitä isälle on tapahtunut.

Vapaus koittaa

Työleirin aikaansaama fyysinen ja henkinen uupumus turruttaa myös Hietalan niin, ettei hän jaksa ajatella muuta kuin selviytymistä hengissä, päivä kerrallaan.

Kun diktaattori Josif Stalin keväällä 1953 kuolee, on kyseessä niin suuri uutinen, että se kantautuu jopa Norilskin leirin vankien keskuuteen.

Nyt myös Hietalassa alkaa kyteä toivo poispääsystä leiriltä, takaisin kotiin.

Kun hänet kesäkuussa sitten komennetaan ensin vaatevarastolle, ja sen jälkeen lääkärintarkastukseen, alkaa vapautuminen näyttää varmalta.

Toisesta silmästään näön ja suustaan hampaat keripukin vuoksi menettänyt Hietala saa naislääkäriltä kuulla, että hänelle laitetaan ennen vapautusta uudet hampaat.

”Kyllä minä hampaat saan, jos täältä pois pääsen”, vastaa Hietala ykskantaan.

Suojelupoliisin selliin

Matka Siperiasta Suomeen kestää yli puoli vuotta, mutta helmikuisena talvipäivänä 1954 Hietalaa kuljettava juna viimein puuskuttaa Vainikkalan raja-asemalle.

Helsingissä Suojelupoliisi ottaa Hietalan hoiviinsa, kuulusteltavaksi. Ensi kertaa vuosikymmeneen Hietala pääsee nyt nukkumaan kunnon vuoteeseen ja puhtaille lakanoille - Supon selliin.

Kun sosiaalihuolto on antanut Hietalalle uuden puvun, päällystakin ja junalipun, matka kotiin Sodankylään voi alkaa.

Pitkän matkan päätös

Rovaniemen asemalla pitkästä vankeudesta palaavaa poikaa odottaa isä, Eevert Hietala.

Ensin miehet eivät ole tuntea toisiaan, niin paljon kumpikin on ehtinyt muuttua vuosikymmenen saatossa.

Eino Hietalan puoliso Anni ei enää ole jaksanut uskoa aviomiehensä palaavan takaisin, ja on mennyt uudelleen naimisiin.

Olavi-pojalla, joka syntyi vain vajaa vuosi ennen Einon vangiksi joutumista, ei ole mitään muistikuvia isästään.

Taksin kaartaessa talvi-illan pimeydessä Hietalan kotitalon pihaan, vastassa ovat Olavin lisäksi äiti Josefina sekä  Einon kaksi sisarta ja veljeä.

Jälleennäkeminen on tunteikas, eikä kyynelistä ole tulla loppua.

Isän ja Olavi-pojan läheinen yhteys syntyy vähitellen, ajan kuluessa.

Eino sanoo ymmärtävänsä puolisonsa uudelleen avioitumisen, mutta toivottaa hänet silti tervetulleeksi takaisin, jos Anni niin haluaa.

Tavattuaan toisensa uudelleen vuosikymmenen eron jälkeen, Anni tekee ratkaisunsa, ja palaa Einon luokse.

Pitkä ja vaikea matka on lopulta päättynyt, uusi voi alkaa.

Artikkeli perustuu Ritva Tuomaalan yhdessä Eino Hietalan kanssa tekemään kirjaan, Sotavankina Siperiassa. Kustantaja: Väyläkirjat 2013.


Työleireiltä palasi vain harva

Virallisen neuvostotilaston mukaan suomalaisia sotavankeja oli yhteensä 2377 ja heidän kuolleisuusprosenttinsa oli 17.

Suomalaisessa sotavankitutkimuksessa (mm. Timo Malmi) määrän on todettu kasvaneen yli kolmeen ja puoleen tuhanteen. Heistä viisi oli naisia. Kuolleiden lukumäärät ovat nyt noin 1500. Kotiutettuja on, laskutavasta riippuen, vajaat 2000 henkeä. Jopa yli 40 prosentin sotavangeista on arvioitu kuolleen.

Neuvostoliitosta palautettiin aina 1950-luvun loppuun asti yksittäisiä suomalaissotilaita. Vakoilusta, terrorismista ja Neuvostoliiton vastaisesta toiminnasta tavallisimmin syytettyinä tuomiona oli poikkeuksetta 10-25 vuoden pakkotyö leireillä.

Vankeudesta palasi vain harva työleirille tuomittu. Tavallisesti vangit sijoitettiin yksittäin leireille, pitkin laajaa Neuvostoliiton aluetta. Leireille menehtyneiden kohtaloista ei yleensä ole tarkempaa tietoa.

Tiedot Ritva Tuomaalan teoksesta.