Tiistai 28. tammikuuta 2020

KD-lehti » Juttuarkisto » Sotalapset kantavat yhä traumojaan

Sotalapset kantavat yhä traumojaan

01.12.2009

Ulla Riutta

Talvisodan alkamisesta 70 vuotta

Millaiset seuraukset sota jätti sotilaiden lapsiin? Millaiset ovat heidän tunnekokemuksensa ja traumansa, joita he ehkä vieläkin kantavat, tiedostaen tai tiedostamattaan?

Mikä on sodan jättämää traumaa, mikä jotain muuta – elämähän jättää jokaiseen traumoja, ilman valtioiden välisiä sotiakin. Ajatellaan vaikka ”sisällissotia” perheissä tai ristiriitoja työpaikoilla.

Yhden sotalapsen kautta sukupolven kokemukseen

Näitä sodan traumoja ja haavoja on viime vuosina nostettu esiin julkiseen keskusteluun mm. lukuisten kirjojen kautta.

Tähän sarjaan kuuluu  Irja Wendischin teos Me sotilaiden lapset (Ajatus Kirjat).

Usein nämä kirjat rakentuvat henkilökohtaisten kokemusten varaan, mikä onkin hyvä, sillä juuri yhden sotalapsen kokemusten ja tunteiden kautta voidaan nähdä selkeämmin, mitä sota aiheutti kokonaiselle sukupolvelle silloisia lapsia ja nuoria, joista valtaosa alkaa olla nyt eläkeiässä.

Wendischin mukaan sotalapset siirtävät nämä sotatraumansa jopa jälkipolviin, ellei niitä käsitellä keskusteluissa ja terapiassa. Siltä osin sota siis jatkuisi loputtomiin.

Terapeutteina alkoholi ja omat aseveljet

Wendisch syntyi 1955 sotilasisän perheeseen kahdeksantena lapsena. Isä teki talvet tukkisavottaa, kesät uittoja. Ulkopuolisten silmissä isä oli ahkera ja sosiaalinen, mutta perhepiirin kuva oli toisenlainen: isä juopotteli, oli kotona jörö, vastuuton eikä jaksanut huolehtia perheestään. Hän oli pahimmillaan poissa kotoa teillä tietymättömillä puolikin vuotta, jossakin ”juopporingissä”, jossa jaettiin sotakokemuksia saman kokeneiden kesken.

Se oli silloista vertaistukea, aikana jolloin kriisiterapia oli tuntematon, eikä yhteiskunta rientänyt muutenkaan apuun. Perheen toimeentulo oli niukkaa ja äiti joutui koville suuren perheen kanssa.

Kollektiivinen trauma

Wendisch ei ole kokemuksineen yksin, vaan kyse on kokonaisen sukupolven kollektiivisesta traumasta – koskihan sota koko kansaa.

Joskus äitikään ei vain jaksanut näissä perheissä omalta uupumukseltaan huolehtia perheestä: joku äiti häipyi omille teilleen, joku sortui viinaan.

Mutta kun perheessä oli lapsia, katraasta löytyi se vastuunkantaja, usein vanhin tytär, joka otti hoitaakseen nuoremmat sisarukset.

Joku pojista alkoi käydä tukkisavotalla 10-11-vuotiaana, tytär lähti lähikylään lapsenhoitajaksi tai kauppa-apulaiseksi. Rahat tuotiin kotiin – niillä ostettiin ruokaa ja maksettiin laskut.

Sota-ajan lapset vastuunkantajina

Totta kai nämä lapset joutuivat kantamaan aivan kohtuutonta taakkaa ja vastuuta liian varhain. Heiltä sota vei lapsuuden. He joutuivat toimimaan aikuisina, äitiensä lohduttajina ja terapeutteina, vanhempiensa riitojen sovittelijoina.

Mutta oliko heillä vaihtoehtoja? Häipyä kuviosta isänsä tai äitinsä tavoin?

Hehän tekivät sen ainoan mikä tehtävä oli: ottivat vastuun nuorille hartioilleen. Aikana jolloin vastuuta ei voinut vyöryttää yhteiskunnalle tai muullekaan ulkopuoliselle taholle. Toki isovanhemmat ja suku olivat myös monen sotilasperheen tuki ja turva.

Sotalapset – selviytyjä­sukupolvi

Vastuu läheisistä myös kasvatti ja kannusti sotalapsia yrittämään elämässä eteenpäin.    

On syytä huomioida sekin, etteivät kaikki sotalapset tai heidän lapsensa traumatisoineet, vaikka joutuivat usein kantamaan taakkaansa yksin suomalaisessa puhumattomuuden kulttuurissa.

Useimmat myös selvisivät elämässä hyvin, ehkä juuri isompien sisarustensa huolenpidon tuloksena. Sotalapset voidaan nähdä myös selviytyjäsukupolvena, eikä vain traumojensa vankeina.

Useimmista tuli ns. kunnon kansalaisia jotka huolehtivat perheistään, hoitivat työnsä ja velvollisuutensa.

Nämä sotalapset ansaitsisivat jo arvostusta omasta panoksestaan maan rakentamisessa.

Mutta nykyisin varsinkin näitä silloisia ”kilttejä” tyttäriä, vastuunottajia, säälitään tai syyllistetään ”elämättömästä elämästä”, he kun eivät naiviudessaan osanneet puolustaa itseään vaan antoivat toisten käyttää heitä hyväkseen. ”Kilttihän” merkitsee nykyisin jotain tyhmää. Voi myös kysyä, onko läheisistä huolehtiminen ”elämätöntä elämää” ja itselle eletty ”elettyä elämää”?

Jälkiviisaus ei ole kovin suurta viisautta. Helppoa on huudella täältä hyvinvoinnista mitä sotasukupolvi teki väärin tai tyhmästi.

Maan itsenäisyys – identiteetin perusta

Wendisch puhuu myös kotimaan ja itsenäisyyden tärkeästä merkityksestä lapsen identiteetin muotoutumiselle.

Kuitenkin hän puhuu ”hävitystä sodasta”, ilmaus jota esimerkiksi kenraali Adolf Ehrnrooth ei sietänyt, sillä säilyihän itsenäisyytemme ja kansankotimme, juuri se jonka nämä ”juopporingeissä” sodan jälkeen viihtyneet veteraanit meille sotivat.

Sotasukupolvi pani alulle myös valtaisan jälleenrakennuksen, jonka seurauksena meillä on nykyinen hyvinvointi: sosiaali- ja terveydenhoito, koulutus. Sotainvalidien kuntoutus antoi virikkeet koko invalidihuoltoon ja inhimillisti asenteet vammaisuutta kohtaan.

Pitää nähdä myös positiivinen kokonaiskuva, eikä ylianalysoida traumoja.

Mitä traumojen kaivelusta lopulta jää käteen?

Wendisch esittää kirjansa alussa tärkeän kysymyksen: Miksi turhaan penkoa vanhoja asioita?

Hänen mukaansa tällainen penkominen ei ole turhaa. Ei varmaan kaikkien kohdalla, mutta kirjan luettuaan joutuu kysymään, mitä kaikesta kaivelusta pohjamutia myöten, puhumisesta ja mahdollisesta terapiasta jää lopulta käteen? Ja kenellä on valtuudet ”tulkita” koettua?

Ihmisen sisikunnan kaivelussa on aina ylipsykologisoinnin vaara. Vain Jumala voi tulkita meitä ja kokemuksiamme oikein. Täällä maan tasalla vähempikin kaivelu ehkä riittäisi?

Elämä kaikkineen traumatisoi

Elämä merkitsee meitä kaikkia traumoilla. Mitkä traumat juontuvat isiemme sotakokemuksiin, mitkä elämän yleiseen haurauteen, haavoittuvuuteen ja epäoikeudenmukaisuuteen?

Siinä tulkinnassa vastaan tulee kyllä veteen piirretty viiva. Kirjan tarinat ovat minullekin, sotainvalidin tyttärelle, tuttuja.

Omaa kokemusta lapsuudesta ovat sodassa olleiden juoppo- ja tarinapiirit, jotka jatkuivat melkein niin kauan kuin nämä miehet elivät.

Mutta esimerkiksi omien vanhempieni ristiriidat johtuivat kyllä enemmän heidän yhteen soveltumattomista luonteistaan kuin sotakokemuksista, vaikka he joutuivat koville sodankin takia, isä rintamalla, äiti kotirintamalla.

Sota koski myös koko kansaa, joten tutkijoilta ja psykologeilta puuttuu ainakin samanikäinen kansallinen, sotaa kokematon verrokkiryhmä, johon verrata sotasukupolven kokemuksia ja traumoja.

Tuskin tällaista verrokkiryhmää löytyy muistakaan maista – no, ehkä Ruotsista.

Ymmärrystä omaa elämänkaarta kohtaan

Wendischin kirja on toki hyvä jatko keskusteluun, joka olisi mieluummin pitänyt käydä jo ajat sitten eikä vasta kymmeniä vuosia sotien jälkeen.

Nythän itänaapurin Mainilan laukauksilla aloittamasta talvisodastakin on kulunut jo 70 vuotta, mutta puhumattomuuden kulttuuri ja varmasti myös sodanjälkeinen ”naapuriystävyys” ja sen myötä omaksuttu suomettuminen vaiensivat keskustelun.

Kirjailija toteaa hakevansa kirjallaan ”ymmärrystä ja anteeksiantoa suhteessamme sotiemme sankareihin”.

Se on hyvä tavoite, anteeksianto on palvelus ennen kaikkea itselle. Nämä sankarit, ”sodan sisältä rikki repimät miehet”, eivät olleet täydellisiä, vaan oman aikansa ja kohtalonsa lapsia, mutta he toteuttivat ison mission: pelastivat itsenäisyytemme – kärsimystensä kustannuksella. Siitä he ansaitsevat kiitoksemme ja kunnioituksemme, eikä sitä tarvitse heille ”antaa anteeksi”.

Traumoihin keskittyminen voi myös lisätä jo arpeutunutta tuskaa. Menneisyyttä ei kuitenkaan voi muuttaa, vain hyväksyä, ja tehdä sovinnon sen kanssa.

Talvisodan raskas muisto

•    alkoi 30. marraskuuta 1939 Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen
•    päättyi 105 päivää kestettyään Moskovan rauhaan 13. maaliskuuta 1940
•    sota syttyi osana toista maailmansotaa, Suomen kieltäydyttyä Neuvostoliiton esittämistä alue­vaatimuksista.
•    sodan seurauksena Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle 12 % pinta-alastaan, toiseksi suurimman kaupunkinsa Viipurin sekä vuokraamaan Hangon Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi.
•    kotinsa menetti noin 430000 suomalaista.
•    Suomen miesvahvuus sodassa noin 340000, Neuvostoliiton noin 1000 000 miestä.
•    kalustoa suomalaisilla 32 panssarivaunua, 114 lentokonetta, Neuvostoliitolla 3000 panssaria ja 3800 lentokonetta.
•    miestappiot: suomalaisia kuoli tai katosi 25904, venäläisiä 126875
•    haavoittui 43557 suomalaista, 264908 venäläistä
•    1000 suomalaista jäi vangiksi, 5000 venäläistä jäi vangiksi
•    suomalaisia siviilejä kuoli 957