Sunnuntai 26. tammikuuta 2020

KD-lehti » Juttuarkisto » Erkki Peipon jatkosota vei 30 vuotta: Sotilaspojaksi viidentoista vanhana

Erkki Peipon jatkosota vei 30 vuotta: Sotilaspojaksi viidentoista vanhana

05.12.2007

Risto Rasilainen

kuva: Risto Rasilainen
Erkki Peippo lähti jatkosotaan 15-vuotiaana, keräämään haavoittuneita ja arkuttamaan kuolleita.
Aseet vaikenivat ja sota päättyi, mutta Peipon sota jatkui.
Yö toisensa jälkeen, yli kolmenkymmenen vuoden ajan, hän painajaisissaan yhä vaelsi Karjalan kannaksella etsimässä silpoutuneita ruumiita - ja omia, kaatuneita veljiään.

– Haluatko lähteä vapaaehtoisena rintamalle huoltojoukkoihin?

Tällä upseerin esittämällä kysymyksellä oli 15-vuotiaalle hiitolalaispojalle kauaskantoiset seuraukset, kolmen vuosikymmenen yli ulottuvat.

Erkki Peippo olisi voinut vastata esitettyyn kysymykseen kieltävästi.

Hän vastasi kyllä.

– Isäni ei olisi halunnut minun lähtevän. Hän oli yksinhuoltaja, äiti oli kuollut ollessani vasta pikkulapsi. Kaksi veljeäni oli jo kaatunut, yksi oli rintamalla ja neljäskin parhaillaan sotilaskoulutuksessa.

Erkki piti kuitenkin sitkeästi päänsä.

Kun serkku sekä naapurin samanikäinen poika ilmoittautuivat hekin lähtijöiksi, antoi isä viimein suutuksissaan suostumuksensa ja allekirjoitti värväyspaperin.

Kun Erkin jatkosota alkoi, elettiin syksyä 1943.

Nälkää ja kuolemaa

Huoltojoukkoihin sijoitetun Erkin ja tämän kavereiden tehtävä oli puhdistaa ja kerätä taistelujen jäljiltä maastoon jääneet ammukset ja aseet. Ne toimitettiin takaisin etulinjassa oleville sotilaille.

– Aivan aluksi olimme kuitenkin vartiotehtävissä, Erkki kertoo.

– Syksyn ja talven 1943 vietimme Hiitolan Ilmeessä, jossa sijaitsi kolme sotavankileiriä, kaikkiaan 500 venäläisvankia.

– Normaalin vartioinnin lisäksi meidän piti vahtia heidän jaloitteluaan.

Muutoin yleensä rauhallisesti käyttäytyvät sotavangit aiheuttivat nuorille vartijoilleen ongelmia säntäillessään lähimetsään syömään sieniä.

– He olivat niin nälissään, että ahmivat jopa kärpässienet. Ainoa keino saada heidät takaisin yhteen oli ampua varoituslaukauksia.

Kaikki eivät tyytyneet pelkästään tähän:

– Kun leirin ulosteista täyttynyt, iso ja lemuava makkisäiliö piti kantaa metsään tyhjennettäväksi, eräs venäläisvangeista yökkäili ja kieltäytyi tehtävästä. Toimitusta vieressä seurannut suomalaisupseeri veti aseensa kotelosta, ja sanaakaan sanomatta ampui miestä päähän.

Leirillä Erkki ensi kertaa näki sodan irvokkaan rumat  kasvot. Liian usein, aivan liian läheltä.

– Pula ruuasta oli niin huutava, että vankeja menehtyi jatkuvasti nälkään, joskus useita päivässä.

– Kun lähistön maanteitä piti saada puhdistettua niihin piilotetuista miinoista, niille lähetettiin usein joukko vankeja kävelemään. Näin monen menehtyvän niihin astuessaan.

Vainajia ja haavoittuneita keräämässä

Hiitolan Ilmeestä Erkin ja hänen kumppaneidensa sotaretki jatkui Kurkijoelle, Laatokan Karjalaan.
Vartiointitehtävät vaihtuivat nyt taistelukenttien jälkien siivoamiseen.

– Sotatarvikkeiden lisäksi jouduimme lääkintämiesten kanssa kokoamaan yhteen kaatuneet ja laittamaan heidät ruumisarkkuihin.

Vaikka tapahtumista jo on yli kuusikymmentä vuotta, Erkin silmät kostuvat yhä, kun hän muistelee kokemaansa.

Hän kertoo haavoittuneesta sotilaasta, jonka toinen käsi ja jalka olivat revenneet irti, mutta joka yhä oli elossa Erkin löytäessä tämän.

– Hän oli jo vanhempi mies, ja oli haavoituttuaan raahautunut paikoillaan ympyrää niin, että maahan oli tullut syvä ura.

– Miehen jäljelläolevan käden sormet olivat vereslihalla ja mustat maan raapimisesta. Suussa oli muodottomaksi jauhautunut ruohotukko, jota hän tuskissaan oli pureskellut kuolemaa odottaessaan.

Varjeluksen suojissa

Oman kuolemanpelkonsa Erkki kohtasi jouduttuaan lentopommituksen kohteeksi.
Tapahtuma merkitsi samalla käännekohtaa hänen sotakokemuksissaan.

– Ajoimme metsätietä pitkin kuorma-autolla, kun ilmasta yhtäkkiä alkoi kuulua lentokoneiden ääntä.

– Siinä samassa ilma oli täynnä räjähtävien pommien ääniä, savua ja joka suuntaan sinkoilevia kiviä ja multaa.

– Minuun iski hirvittävä pelko, suoranainen kauhu. Olin varma siitä, että nyt kuolen.

Vain kuorma-auton kuljettajan nopea toiminta pelasti Erkin ja muiden kyydissä olleiden hengen.

– Hän käänsi salamana auton pois tieltä, suoraan ryteikköön. Hyppäsimme kaikki pois ja juoksimme niin lujaa kuin pääsimme metsään piiloon.

– Tämän kokemuksen jälkeen minussa tapahtui selvä muutos,  en enää tuntenut samanlaista kammoa ja pelkoa kuin aiemmin.

Erkki sanoo kokemuksen olleen luonteeltaan hengellisen, hän tunsi Jumalan varjeluksen yllään.

– Jo lapsuudenkodissani usko oli elävästi läsnä, niin isä, äiti kuin tätini olivat kaikki uskossa.

– Jo ennen sotaa, aina kirkossa käydessäni, minulle tuli sanomattoman hyvä olo. Se ei kuitenkaan enää jatkunut kirkosta poistuttuani.

Jatkosota joka ei päättynyt

Kun aselepo Suomen ja Neuvostoliiton välillä syyskuussa 1944 solmittiin, myös Erkki pääsi takaisin kotiin.

Toisin kuin Suomen jatkosota, Erkki Peipon oma, henkilökohtainen jatkosota ei päättynyt.

Tätä sotaa käytiin kotirintamalla, öisin, ja omassa vuoteessa.

– En päässyt eroon asioista,  joita keskenkasvuisena poikana olin nähnyt ja joutunut kokemaan.

– Huusin unissani, kun painajaiset kerta toisensa jälkeen veivät minut takaisin sotaan.

– Milloin olin kranaattisateessa, milloin kantamassa haavoittuneita, tai nostelemassa vainajia arkkuihin.
Usein etsin omia, sodassa kaatuneita veljiäni ruumiiskasojen joukosta.

Vuosikymmenten painajaiset

Suomalaisten jälleenrakentaessa maataan sodan jäljiltä, ei työtunteja laskettu.
Myös Erkki Peippo teki 1950-luvulta lähtien paljon töitä. Ensin taksina, Helsinkiin muutettuaan kuljetus- ja huolintaliikkeen omistajana.

– Yksityisyrittäjänä jouduin tekemään pitkää päivää, ja olisin siksi tarvinnut myös riittävästi yöunta. Sitä en kuitenkaan saanut.

– Tilanne jatkui muuttumattomana vuosikausia. Joka aamu herätessä tuntui kuin raskas paino olisi ollut päällä. Juuri koskaan en kokenut itseäni levänneeksi, Erkki kertoo.

Se, että hän vuosien varrella tapasi muita sotapainajaisista kärsiviä kohtalotovereitaan, ei omaa oloa helpottanut. Moni veteraani lievitti omaa tuskaansa viinalla. Nuoruudestaan asti raitis Erkki ei tähän sortunut.

Erkin painajaisista kärsi myös hänen puolisonsa, joka  joutui heräilemään miehensä  tuskanhuutoihin ja ravistelemaan tätä valveille. Lopulta Erkin olo alkoi tuntua niin sietämättömältä, ettei hän ollut varma, kestäisikö enää pitkään psyykkisesti.

Mitä haluat
Jumalalta?

Samalla tapaa kohtalokas kuin vuonna 1943 upseerin Erkille esittämä kysymys oli se,  joka hänelle tehtiin 34 vuotta myöhemmin.

Se kuului: ”Mitä sinä haluat Jumalalta?”
Kysymyksen esittäjä oli saarnaaja Niilo Yli-Vainio, ja vuosi 1977.

– Puolisoni serkku oli tullut Lahdesta käymään luonamme, ja ehdotti, että menisimme Yli-Vainion herätystilaisuuteen. Olin siihen valmis, ja lähdimme.

 Saarnaajan kutsuessa kaikkia halukkaita luokseen, myös Erkki asteli tämän luo. Kun Yli-Vainio sitten esitti kysymyksensä Erkille, tämä vastasi haluavansa parantua jokaöisistä painajaisistaan.

– Hän tiedusteli vielä minulta, uskonko siihen, että Jeesus voi minut parantaa.

– Sanoin, että uskon. Ja sen jälkeen tunsin putoavani alas maahan.

Erkki kertoo, miten Yli-Vainio vielä rukoili hänen syntinsä anteeksi.
Raskas väsymyksen ja ahdistuneisuuden taakka, jota hän vuosikymmenet oli kantanut, oli kuin poispyyhkäisty.

– Tunsin jo siinä samassa olevani vapaa kuin taivaan lintu, Erkki toteaa.

Tunne vahvistui entisestään Erkin käytyä kasteella.

– Sen jälkeen en voinut muuta kuin itkeä, onnesta.

Siihen päättyi myös Erkin yhden miehen jatkosota.

– Kertaakaan sen jälkeen en enää ole palannut unissani   takaisin sotakentille, hän sanoo.
Velvollisuudentunto, työ, isänmaanrakkaus

Viime heinäkuussa leskeksi jäänyt Erkki ehti toimia viisi vuotta puolisonsa omaishoitajana, tämän sairastuttua Alzheimerin tautiin. Vaikka myöntääkin omaishoitajuusvuosien olleen niin fyysisesti kuin henkisesti varsin rasittavia, hän piti itsestäänselvänä, että huolehti puolisostaan itse.
Velvollisuudentunnon rinnalle Erkki nostaa työnteon kunnioituksen - molemmat  arvoja, joita hän omassa elämässään on koettanut noudattaa.

– Ja isänmaallisuus, hän lisää.

– Olen yhä ylpeä siitä, että olin mukana, muiden joukossa Suomea puolustamassa.

– Tosin, Erkki Peippo jatkaa, - sitä isänmaata, jota puolustettiin, ei sen jälkeen enää ole ollut olemassa, kun Suomi liittyi EU:hun.

– Kansallisen itsenäisyyden menetyksen myötä mitätöitiin myös sodan käyneen sukupolven uhraus maallemme, hän sanoo.
Risto Rasilainen

kuva: Kullström Lindmanfilms


Sotilaspojasta tuli ryhdikäs maratoonari

Suomi sai korvaamatonta apua sotilaspojista, jotka olivat taisteluihin liian nuoria. Ensi vuonna 80 täyttävä Erkki Peippo on yksi heistä.

Myllypurolaisyksiön oven avaa harmaaseen villapaitaan pukeutunut, ryhdikäs mies.
Katse on terävä, silmät valppaat mutta ystävälliset.

Ulkoisesti jäntevä, jopa hieman upseerimainen, olemus antaa pian 80 vuotta täyttävästä Erkki Peiposta ikäistään nuoremman vaikutelman.

Tähän on varmasti osansa Peipon pitkään jatkuneella juoksuharrastuksella.
Takana on jo 15 maratonia, ja säännölliseen viikko-ohjelmaan kuuluvat pitkät, yli kymmenen kilometrin juoksulenkit.

Peippo itsekin sanoo tänä päivänä olevansa hyvässä kunnossa.
Aina näin ei silti ole ollut.

– Jos en olisi löytänyt Jeesusta, tuskin edes enää olisin tässä puhumassa elämästäni, hän toteaa.
Sotapoikia oli 72000 syksyllä 1943

Kun Peippo syksyllä -43 lähti rintamalle huoltojoukkojen mukana, oli hänen ikätovereihinsa kuuluvia sotilaspoikia sotaponnistuksiin osallistumassa yli 72 000.

Useimmiten sotilaspojat toimivat kotirintamalla, auttaen esimerkiksi maatilojen töissä. Sotilaallisessa maanpuolustuksessa he työskentelivät eri tehtävissä koulutuskeskuksissa, taistelulähetteinä, ilma- ja vartiotehtävissä, ilmatorjuntayksiköissä ja merivoimissa. Lisäksi sotilaspojat osallistuivat erilaisiin keräyksiin ja talkootapahtumiin.

Sotilaspoikatoiminta lakkautettiin syksyllä -44 solmitun välirauhansopimuksen perusteella, yhdessä suojeluskuntatoiminnan kanssa.
Vasta viime vuosikymmenen alusta, Suomen Sotilaspoikien Perinnekillan perustamisen myötä 1991, sotilaspoikien olemassaoloon ja arvokkaaseen työpanokseen viime sodissamme on herätty.

Risto Rasilainen