Sunnuntai 26. tammikuuta 2020

KD-lehti » Juttuarkisto » Jokelan tragedia: Toinen pelastui, toinen ei

Jokelan tragedia: Toinen pelastui, toinen ei

15.11.2007

Ulla Riutta

Miksi toinen pelastui, toinen ei? Elämä on haurasta ja haavoittuvaa – joka hetki, toteaa isoäiti, jonka tyttärenpoika oli pelastuneiden joukossa.

Se oli elämäni pahin kauhun hetki.
Olin juuri tullut ulkoa lenkiltä, kun kännykkä soi. ”Oletko kuullut uutisia?” kysyy tyttäreni hätääntynyt ääni. ”Jokelan koulussa on ammuttu, useita kuolleita… Ota äkkiä taksi ja tule tänne.”

Jähmetyn paikalleni, hengitys salpautuu ja happi tuntuu loppuvan, alan täristä kuin haavanlehti tuulessa. Onko meillä enää rakasta Antonia, 14-vuotiasta tyttärenpoikaani? Kysymys vyöryy sisälleni ja ylitseni. Se on ainoa asia joka pysyy tajunnassa, kaikki muu häipyy merkityksettömyyteen.
Harmaa marraskuun päivä on saanut äkkikäänteen ja katkaissut arjen rajulla tavalla.

Taksi tuntuu viipyvän ikuisuuden, vaikka sen piti tulla pian. Sitä olisi halunnut sekunnissa mennä suojelemaan lapsenlasta – vaikkei olisikaan voinut tehdä mitään, järjellä ajatellen. Mutta kun ihminen on shokissa, järki ei siinä paljon paina. Taksia odottaessa kuvat alkavat kulkea ohitse kuin filminauha: Anton pienenä, monet yhteiset hetket, milloin leikkipuistossa, uimareissulla tai kauppatorilla herneitä syömässä. Sota- ja ilmailumuseossa, ratikkamuseo kuului bravuureihin: mummu istuu tyhjässä ratikassa ja hän leikkii kuskia. Nytkö kaikki on ohi?

Menen taksilla heidän kotiinsa. Jospa Anton olisi lähetetty sinne? En saa enää yhteyttä tyttäreeni enkä vävyyni. Verkot on varattu. Molemmat ovat lähteneet kiireellä työpaikaltaan koulukeskukseen. Taksissa kuulen, ettei ketään päästetä lähellekään koulua. Alue on eristetty, poliisi jatkaa vaativaa työtään. Nämä ammattinsa hallitsevat ihmiset eivät mene paniikkiin. Heidän on tehtävä työnsä kauheissakin oloissa. Pihalla on ambulansseja, lääkäreitä, hoitohenkilökuntaa. Koulutyö on keskeytynyt järkyttävällä tavalla. Jokelan kirkolle on perustettu kriisikeskus, jonne evakuoidaan koululaisia, opettajia ja muuta henkilökuntaa.

Epätietoisuuden hetket ovat pitkät ja piinaavat. Tajunta sanoo että sieltä voi tulla mikä tahansa musertava tieto. Sana nimeää kuoleman osuvasti ”kauhun ruhtinaaksi”. Rukous nousee jostain syvältä: Jumala, varjele lapseni ja muut lapset ja opettajat!

Helpotus ja kiitollisuus on suuri kun Anton lopulta, viimeisten joukossa, on ilmaantunut kirkon kriisikeskukseen. Yhdessäolo jälleen on suuri etuoikeus, koko elämä takaisin saatu lahja.
Kriisikeskukseen tulee jatkuva virta ihmisiä. Kirkon pihalla on poliiseja, autoja ja ambulansseja. Sisällä mahdollisuus tavata seurakunnan työntekijöitä, Punaisen ristin auttajia ja kunnan työntekijöitä. Kirkko avasi ovensa heti tragedian paljastuttua. Suomessa on hieno kriisipalvelu, verkosto, jossa eri tahot ryhtyvät heti yhteistyöhön katastrofin järkyttämien ihmisten auttamiseksi.

Vain seinä erotti Antonin, hänen luokkansa ja opettajansa ampujasta. Miten viisaasti opettaja toimikaan kaaoksessa piilottaessaan oppilaansa luokan varastoon lukkojen taakse. Luokkaan oli äkillisesti alkanut kuulua kovaa pauketta.

”Luulin, että joku turhautunut poika hakkaa siellä seiniä pesäpallomailalla”, Anton kertoo.
Varastossa he piilottelivat puolitoista tuntia, kunnes poliisi vei heidät turvaan. Anton kertoo nähneensä ala-aulassa verta vuotaneita ruumiita, yhden erillään, muut ryhmässä. Kuolema oli tullut heille ilmeisen äkisti. Seuraavana päivänä Anton haluaa mennä entiselle ala-asteelleen kertomaan kokemuksistaan. Siellä hän saa vastailla toisten oppilaiden kysymyksiin. Näin hän voi olla hyödyksi toisille ja purkaa samalla omia pahoja kokemuksiaan.

Miten viisaasti opettaja toimikaan kaaoksessa piilottaessaan oppilaansa luokan varastoon lukkojen taakse.

Entä ne perheet ja koulutoverit, jotka menettivät rakkaansa? Joiden kohdalla järkytys ja shokki jää pysyväksi, ja koko loppuelämään tyhjä tila?

Suurten tragedioiden yhteydessä tällaista tapahtuu: toinen pelastuu, toinen menehtyy: Estonia, Myyrmanni, tsunami ja nyt Jokela. Sama tilanne, eri kohtalo. Toisille suuri helpotus ja kiitollisuus, toisille suuri suru. Elämä näyttäytyy toisinaan julmana arpapelinä. Miksi näin? Siihen ei ole vastauksia. Kun tsunamista pelastuneelta Sauli Niinistöltä kysyttiin, kokiko hän pelastumisensa johdatuksen, hän piti pitkän tauon ja vastasi, ettei voi ajatella niin, kun pieniä lapsiakin hukkui. Johdatuksesta tai varjeluksesta on puhuttava hiljaisin äänenpainoin, sillä sellainen puhe viiltää kipeästi niitä, joiden läheiset eivät varjeltuneet.

Lopulta nämä tragediat ovat yhteistä kohtaloamme ja kokemustamme, jonka viesti on: tukekaa ja lohduttakaa toisianne, olkaa yhdessä. ”Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.”

Keskiviikkoillan kuluessa tragedia alkaa avautua kaikessa karmeudessaan. Nuori lukiolaispoika, jolla olisi ollut koko elämä ja kaikki hyvät mahdollisuudet edessään, tekee kauhean valinnan: ampuu koulunsa rehtorin, kuusi oppilasta ja ammuttuja auttamaan tulleen terveydenhoitajan ja lopulta itseään niin, että menehtyy vammoihinsa. Terveydenhoitaja työskenteli myös ala-asteella, mutta mustana keskiviikkona hän sattui olemaan lukiossa, ja joutui oppilaansa ampumaksi. Kaikki niin turhia uhreja!

Miksi Suomessa saa aseen niin helposti? Aseisiin pätee sama laki kuin viinaan: mitä enemmän saatavuutta, sitä enemmän käytettään. Nyt hallitus on herännyt tiukentamaan aseiden saatavuutta.

Seuraavana päivänä liput liehuvat puolitangossa Jokelassa ja koko Suomessa. Kynttilät syttyvät raskaaseen päivään.

Seuraavana päivänä liput liehuvat puolitangossa Jokelassa ja koko Suomessa. Kynttilät syttyvät raskaaseen päivään. Suru yhdistää. Tragedian jälkeiset päivät taivaskin on itkenyt. Tihkuu vettä, ja maisema ulkona on harmaan surullinen – samanlainen on ihmisten mielen sisäinen maisema, niidenkin joita tragedia ei koskettanut henkilökohtaisesti. Nyt viimeistään me kaikki ymmärrämme, että tämä voi tapahtua missä tahansa, milloin tahansa, kenelle tahansa. Hyvästit turvallisuudentunteelle! Ja samalla omahyväiselle, vähän nurkkakuntaiselle näkemykselle siitä, että Amerikassa kyllä, että siellä nuoriso on väkivaltaista ja tapahtuu kauheita. Mutta ei meillä.

Itsekin olen monesti ajatellut, että hyvä kun pojat voivat kasvaa ja käydä koulua maaseudulla, jossa on rauhallisempaa ja terveempää kuin pääkaupungin kulmilla. Se näkemys on nyt utopiaa! Pahuus on globalisoitunut kuten kaikki muukin. Hirmuteot voivat iskeä missä tahansa. Kouluunkin jossa olemme kuvitelleet lastemme olevan turvassa, opettajien hyvässä huomassa. Maltti on tärkeää, mielessä ja teoissa, mutta jo presidentti Paasikivi korosti että tosiasiain tunnustaminen on viisautta. Hän tarkoitti Suomen maantieteellistä asemaa ison karhun kyljessä. Terrorismi on nyt tullut jopa kouluihimme, eikä vaani vain jossakin kaukana valtioiden tasolla. Hirmuteot voivat iskeä missä tahansa.

Itse asiassa elämämme on haurasta ja haavoittuvaa joka hetki, vaikka emme tule sitä ajatelleeksi. Kenellekään ei ole annettu takuita välttyä onnettomuuksilta, tragedioilta, sairaudelta ja muilta elämän kolhuilta, lopulta kuolemalta. Hauraus ja haavoittuvuus on elämän varsinainen olemus – ja rakentaminen mammonan, aseman tai menestyksen varaan on harhaa ja itsepetosta. Jokelan tapahtumat ovat kuin huutomerkki siitä, millaista elämä on syvimmältään. Tämän toteaminen ei ole synkistelyä, vaan realismia, elämän arvon ja arvokkuuden ymmärtämistä. Jos jotain hyvää tästä kauheasta tapahtumasta seuraisi, se voisi olla olennaiseen palaamista: välittäminen toisista ja heidän elämästään ei vaadi rahaa eikä isoja tekoja, vaan avoimia silmiä ja rohkeutta auttaa. Sellainen yksinkertainen asia tekisi koko yhteisen elämämme terveemmäksi, tarvittaisiin vähemmän masennuslääkkeitä ja lapset ja nuoret voisivat paremmin.

Tsunami toi hengelliset asiat hetkeksi yleiseen tietoisuuteen ja keskusteluun myös mediassa. Silloinkin etsittiin voimaa kirkoista ja kyseltiin elämän mielekkyyttä ja tarkoitusta. Media haastatteli piispoja ja muita julistajia, joiden ammattina on jakaa toivoa ja lohdutusta kärsimyksen kanssa kamppaileville. Ihmiset ovat silloin avoimia kirkon sanomalle. Nämä kauheat tilanteet ovat etsikonaikaa, ei vain yksilöille ja koko kansalle, vaan kirkolle ja julistajille. ”Myös iankaikkisuuden sinä olet pannut heidän sydämeensä, ja mielemme on levoton, kunnes se löytää levon sinussa”.

Kirkko on ymmärtääkseni sitoutunut Jumalan sanan näkemykseen ihmiselämästä, mutta miksi piispat ja papit puhuvat jopa suurten katastrofien yhteydessä mieluummin yhteiskunnan ongelmista ja sosiaalipolitiikasta, kuin poliitikot ainakin. Sen sijaan että heiltä kuultaisiin ”toisen maailman ääni”, jota maailma heiltä odottaa. Onhan heidät erityisesti kutsuttu ja koulutettu sovituksen virkaan, jossa ”pyydetään Kristuksen puolesta, antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa”.

Miksi näitä syntyjä syviä kysellään vasta suurten katastrofien yhteydessä. Jokelakin väistyy pian mediasta, ja etusijalle tulevat jälleen lakkouutiset, pörssikurssien heilahtelut ja poliitikkojen puheet, jotka tänään ovat yhtä, huomenna toista. Ihmisethän elävät joka päivä oman elämänsä tsunameja – lukekaa vaikka päivittäisiä kauhu-uutisiamme liikennekaahailun seurauksista, väkivallanteoista perheissä, nuorten ahdistuksesta ja päihteiden käytöstä, ihmissuhteiden tragedioista tai vakavista sairauksista. Ne koskevat meitä kaikkia, tavalla tai toisella, jos ei tänään niin huomenna. Niissä ei ole kysymys massoista, vaan pienyhteisöistä: yksilöstä, perheestä, suvusta ja ystävistä. Me kaikki kuljemme kirjaimellisesti ”kuoleman varjon maassa”. Nyt juuri kohti pimeydessä loistavaa valoa, jonka osoittaminen on tärkeää sureville ja kärsiville lähimmäisillemme.

Miten tässä näin kävi, Suomen lintukodossa?
Jokelan tragediaa pohtinut psykiatri toteaa, että ensioire nuoren mielen järkkymisestä on eristäytyminen, vetäytyminen omiin maailmoihin. Persoonallisuusvamma tai luonnehäiriö ei kehity hetkessä. Ajautuminen tällaiseen ääritekoon vie aikaa. Yksilön on kannettava vastuu teoistaan. Jokelan tappaja kantoi senkin ääritavallaan: tuhosi itsensä. Hänen perheensä suru on todella raskas.

”Myös iankaikkisuuden sinä olet pannut heidän sydämeensä, ja mielemme on levoton, kunnes se löytää levon sinussa”.

Yhteisönä ja kansana meidän on myös mentävä syvemmälle ja katsottava näiden ääritekojen juuriin. Mistä ja miten alkaa nuoren persoonan vinoutuminen? Lähtökohtana on usein kiusaaminen. Sitä ei pidä hyväksyä kouluissa. Se saa kiusaajassa aikaan oman minän pöhöttymistä, uhmakkuutta, suuruudenhulluutta ja sankaruuttakin, jos kaveripiiri osoittaa ihailua. Hän alkaa tuntea itsensä yli-ihmiseksi ja halveksia niitä joita pitää heikkoina. Kiusattua kiusaaminen nöyryyttää ja kasvattaa myös hänessä vihaa ja kostonhalua, yllyttää ääritekoihin. Molemmat kasvavat kieroon, kuva itsestä ja toisista vääristyy. Voi vain kysyä, mikä on tällaisen ”kehityksen” lopputulema?

Jokelan koulun edesmennyt rehtori ei katsonut kiusaamista sormiensa läpi, vaan puuttui asiaan jämäkästi. Hän oli pidetty, hyvä opettaja. Lapsen ja nuoren nurja kehityskulku ja huono käytös pitää tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa ja siihen tarttua. Kasvatus on pitkäjänteistä, vaativaa työtä, josta vastuu on ensisijaisesti kodilla. ”Ottakaa pienet ketut kiinni”, Sanakin kehottaa.

Näitä pahan kehityksen juuria on nyt nostettu esiin: tv-ohjelmien, videopelien ja internetin väkivalta ja muut perverssit ilmiöt, tosi-tv:t ruokkivat extreme -kokemusten tavoittelua. Keskenkasvuinen jää helposti näiden ansaan ja vieraantuu tavallisesta normaalista arjesta. Jos joku uskaltaa vaatia rajoituksia tai valvonnan tiukentamista, saa taatusti moralistin leiman, ja ns. kulttuuripiireistä kuuluu huuto sananvapauden puolesta. Mutta jos jonkun ”sananvapaus” (lue: vapaus levittää henkistä saastetta) on uhka lapsen ja nuoren elämälle ja hengelle, niin mihin vedetään raja? Liikenteessäkin on rajoitukset, jotta vältyttäisiin kaahailulta ja onnettomuuksilta.

”Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää.” Rikkaruohon kylväminen tuottaa rikkaruohoa ja köyhdyttää maata. Jokelan tragedian valossa tai pimeydessä tulee väistämättä mieleen hirviömäisen lordin menestys, josta koko kansa hullaantui. Lordin keikka kylvi kuolemaa Yhdysvalloissa. Ovatko Jokelan tapahtumat samaa synkkää satoa?

Nuori ei välttämättä rakasta ”tylsää arkea” vaan kaipaa elämäänsä jännitystä ja seikkailua, ja etsii sitä vääristä lähteistä, joita aikuiset rahastajat tarjoilevat. Tarvitsemme arjen arvonpalautuksen. Jokelan tragedian jälkihoidossakin on korostettu paluuta arjen rutiineihin. Arki pitää kummasti elämää yllä ja koossa, ohjaa oikeille raiteille ja antaa potkua tulevaisuuteen. Siunattu arki!

Jokelan tragediaa pohtiessaan eräs nuorisotutkija puhui ”yhteisöllisestä herkkyydestä”. Hän tarkoitti yhteisön kykyä tunnistaa lasten ja nuorten pahoinvointi ja rohkeutta puuttua siihen, sekä yhteiskunnan että yksilöiden tasolla. Tässä asenteessa on jotain samaa mistä Jeesus puhui. ”Kuinka ette arvioitse tätä aikaa?” Kyse ei ole vain lopunajan merkkien tarkkailusta, vaan hälyttävien signaalien huomioimisesta ympäristössämme, varsinkin lasten ja nuorten elämässä. Nyt tarvitaan ”kristillisten yhteisöjen ja kirkkojen herkkyyttä”: rohkeutta osoittaa nuorille oikea tie ja kestävä perustus jolle rakentaa elämänsä. Vain Jeesus voi antaa tulevaisuuden, toivon – ja lohdutuksen Jokelan tragedian järkyttämille nuorille kuten kaikille muillekin.

Ulla Riutta

Kirjoittaja on ollut Kristillisdemokraattisen viikkolehden (silloisen Kristityn Vastuun) päätoimittaja ja toimittaja.